Joo en oo pitkään aikaan kirjotellu tänne taas, vähän ollu rankempii hetkii, ja sit ku rankat työt niin vaadittu rankat huvit. Vähän damage herkkää aikaa taas, ku kelaa et pitäs täs suoriutuu pois koulupolulta vihdoin ja viimein monien tuskallista tuskallisempien vuosien jälkeen. Otin ehkä hiukan sanotaanko typeränkin asenteen tossa yhdessä vaiheessa, ja nyt kun oon taas yrittämäs parempaan suuntaan petrata, niin tuntus kun kaikki kusis huolella. No töissä nyt viel menee ihan hyvin, mut koulu on vähän mitä on, oon jäljessä ja lopullista lopputyötä en edes ole alottanu vaik niinku olis pitäny palauttaa jo viime vuoden marraskuussa, mutta kun vähän on tää elämä nyt heitelly suuntaan jos toiseen. Tullu esteitä ja vähän tilanteita joiden sit tulles esiin, niin ei edes oo ollu vittuakaan kiinnostusta panostaa tähän kaikkeen. Tiedän paskamainen asenne ja siit pitäs päästä irti, mut jos on oikeesti suunnitellut ja yrittänyt itsemurhaa muutamia kertoja? Ja näkee monesti hyviä tilaisuuksia tehdä itsemurhan, niin miten tässä sitten oikeesti pitäs asia ottaa?

Viikkoja kuluu, ja niit kuluu tiuhaan tahtiin. Koht ei oo enää edes mitään sellasta elämässä, mikä herättää aamuun tai muuta vastaavaa, koulut jää taakse ja pitäs töitä ruveta hakemaan, en ajatellu tän hetkisessä työpaikassa kumminkaan loppuelämääni viettää, hädin tuskin jos kesän siellä viettää viellä ja sitten toivoo saavansa parempi palkkasta ja parempi arvoista työtä, kun tuntuu aina välille, että mua katsotaan kun paskaa koska olen juuri siinä työpaikassa juuri siinä arvossa. Ymmärrän hyvin etten oikeestaan oo ikin tulos saavuttaa mitään hienoa, mutta eiks olis aika vähän pyydetty, et jos saavuttasin onnea? Edes pienessä määrin? aina mä onnistun jotenkin kusemaan se ''onnen'' tai sit mä vaan luulen sitä onneks kunnes oivallan että oon kusettanu itteeni. Valhetelen siis loppujen lopuks vain ja ainoastaan itselleni....