Ikinä ei oo ollu helppoo, koskaan en oo ollu helpoin lapsi! oon oikeestaan ollu ehkä vaikeimmast päästä täs maailmas. Oon yli sosiaalinen, sairaan vilkas ja keksin aina typeryyksii mistä kaikki läheiset aina onnistu kärsii. Mul oli tota alusta asti, sekoilin ja tein niin sairaasti juttuja joita ei olis saanu tehdä. Tykkäsin kokeilla rajoja ja kapinoida kaikis käänteis, sain siit sit kuulla. Mä aloin tottuu huutoihin ja raivoihin.

Mul ollu aika törkee tapa vittuilla kaikille, ja olla niin ilkee ku mahdollista niille joita en arvosta. Sanon omat mielipiteet, jotka aina onnistuu tyrmää muiden mielipiteet. Mä satutan tavoil ku tavoil, välil jopa pelkään itekin. Kerran yks tyttö tuli puhuneeks ettei syö lihaa koska se on väärin maailmaa kohtaan ja raakaa murhaa. Mä tokesin siihen tosi törkeesti vaan, et älä leiki pyhimystä ku ite saastutat pahemmin niin ei sul oo varaa tollaseeseen leikkiin.

Oon siitäkin määrin sairas, että mä en enää edes pelkää henkeni puolesta. Jos joku tulee vinettää tai muuta, en edes ajattele et jos vaikka oikeesti se pystys vetäsee jonku aseen esiin ja tappas mut. So what? Mitä se mun elämässä enää merkkais? Oon jo saanu ihan tarpeeks kokee, oon nähny enemmän ku monet oma ikäset tähän ikään. Mulle on tulos jotain mitä monet ei viellä vuosi kymmeniin oma ikäsistä toivo. Mä oon piessy jengii, ja ottanu ite osumaa monesti. Oon ollu sairas ja kohdannu kuoleman reunat niin läheltä etten enää osais pelkää sitä tunnetta. Jos kuolema tulis tänään, se ei olis suru, vaan siunaus. Mä oon nähny kuin kaikki jättää mut yksin pulaan...

Kaiken jälkeen, mä oon aina ollu vaan ihminen, joka kaipaa läheisyyttä ja rakkautta, mut mitä jos sitä ei oo ikinä saanu tarpeeks mistään? Suku on suuri ja tiivis, jatkuvasti ne näkee toisiaan etc. Mutten ikin oo tuntenu kuuluvani siihen. Porukoittenkaa menny niin monesti sukset ristiin, ettei se enää oo yllätys jos tulee välil nyrkkii naamaan, pelkästään jos unohdat jotain pientä tehdä...

Ei se ettei rakkaut saa suvusta ja sillee, oo se pahin juttu, vaan se ettei mulle oo enää yhtään ystävää ketä välittäs ja puhuis munkaa. En haluu puhuu mun ongelmista tai mikä mua painaa. Vaan haluisin nähdä kavereita ja pitää hauskaa, mut lähimmät kaverit edelleenki sielt baarista ja niittenkaa ei voi kun ryypätä. Mä oon kai ehkä tautinen siit etten pysty rakentaa terveitä kaverisuhteita, ja pelkään ottaa yhteyttä kehenkään. Kaverit kai kattoo sen pahana, kun en voi soittaa ja kysyy et miten olis, nähtäiskö, vaik mulla jatkuvasti melkeen aikaa. Mut mä aina mietin, et mitä jos ne on nyt jossain liikkeel oikeitten kavereittensa kanssa, ja et ne nauraa sit yhdessä mulle, kuin säälittävää soittaa ja kysyy et ehtiiks nähdä, tai toinen on se pelko siit et mitä ne nykysin ajattelee musta. Mä oon tehny pahaa ja ollu ihan kamois, mut en ikin oo niille siit sanonu, en oo ikin näyttäytyny niille ystäville mun sitä puolta, en ikin tulis näyttää, en haluu satuttaa niit, vaik kuin ne satuttaa mua välillä. Ne ei ansaitse siltikään pahaa...