Oon ollu ihan liian paha ihminen, sanon sen ite koska en haluu et toiset sen ehtii tokasta. Mä kurotan käsilläni kattoo! Koitan saada itteni ylös! Oon maaten sängys, sängys jossa mä vaan maatessani mietin ajatuksineni, että mitä taas tullu tehtyy! Mun matka ehtyy! Mä oon sairas! Oon sairaampi kun koskaan! Raivoon ja huudan! Mä pärjään! sitä samal toitotan toisille! Mä huudan yksin! Mutta seurassa mä oon aivan toista, musta tulee se maskin taakse piiloutuva! Sairas ja hullu! Teen vääryyttä! Mä nautin kivusta! Oon tunteeton ja kylmä! teen asiat niin väärin! Jokanen halveksii mua! Jokanen edes vähän tuntee sitä vihaa! Kun näkee tai kuulee musta! Mut sit ku ne on vierellä! Ne laittaa sen hymyn esiin! Ne ei haluu näyttää et miten ne halveksii! Ne ajattelee et mulle ei tarvi sitä näyttää, etten mä muka nää!

Lauantainakin! Lauantai päivä! Kaks ihmistä! Jotka monet kerrat on seläntakana puhunut niin sairaan ilkeesti musta! Niin pahoja juttuja! Jotka olis voinu vaan olla jakamatta ihmisten tietoon! Ja ne vannoo! Ne vittu vannoo, ettei ne kerro mun juttuja toisille! Että oon tärkee! et välittävät musta! Mutta mitä! Miks kuulen päivittäin, että ne puhuu musta! Ne kertoo musta! Ne asiat jotka mä luotin niiden mieliin! Mut mitä miks? Niitten pitää puhuu ja satuttaa? Oonko ite halunnu sitä? Haluunko et mua sattuu niin? Kun nyt nään toisten halveksivat katseet vahvempana! Ne tietää! Ne näkee! Sen mitä pystyin melkeen viis vuotta pitää salassa! Ne näkee nyt! En oo se ihminen! En oo se kiltti ja huoleton! Oonkin se sairas, ja välinpitämätön! Teen niiden silmis kaiken väärin! Ne säälii, mut enemmän halveksii! Ne pitää mua syntisenä ja sairaana! Joo mä oon sitä! Mut miks se pitää nähdä muidenkin silmiltä? Oonko mä tehnyt niille pahasti? Oonko mä kironnu niit helvettiin? Oonko mä manannu? oonko kohdellu kaltoin? Oonko ollut vastenmielinen? oonko rakentanu pahoja esteitä niiden eteen? Vai onko täs kyse ennakkoluuloista? Näkeeks ne et nyt oon muuttunu? vaik noin viis vuotta sitten mä olin tää ihan sama ihminen! Teen nykyään vähemmän pahuuksia! Nykysin mä en oo huumeissa kiinni! En polta! enkä edes ole muutenkaan kauheen paha ihminen! Mä oikeesti rajoitan ja nään itsessä jopa yhden hyvän asian! Se hyvä asia on se että olen pystyny olee puhumatta kenestäkään oikeasti pahoilla sanoilla seläntakana! Mä en vaan kykenis siihen!

Loukkaatte, solvaatte! Te voisitte saman tien tulla mun eteen ja lyödä! Mä en edes välittäs, tai pistäs vastaan, vaan antasin sen osuman tulla viimeseen asti! Vaikka kuin kovaa se isku tulis, mä vaan sanosin että saat uudestaan. Niin pitkään kun mä vaan kykenisin sen lausumaan. Mä en edes vihais sua! Mä en vihaa ketään! En oo oikeesti ikinä vihannu! Miten mä voisin? Hetkellisii raivonpuuskia tulee, nään punasta ja huudan! Mä huudan sieluni tyhjyydestä! Ihan loputtomal voimalla! Ja mä en haluis edes lopettaa! Mut samal sekunnil, mä ajattelen. En mä ansaitse saada parempaa oloa! En ansaitse olla parempi enään! Vaan mä ansaitsen sen paskan! Niinhän niist katseista näkee! Mä nään, kuinka ne ajattelee sitä! Että mun pitäis heittäytyy liekkeihin! Palaa roviolla! Eikä hengittää samaa ilmaa niitten kanssa! Saastuttaa niitten ilmaa! Koska oonhaan mä saaste! Yks täysi mitättömyys! Näin mä nään niitten silmistä! Oon tuntenu sen nyt! Nään lähes mun tärkeimmistä ihmisistä sen saman katseen! Mut kun nään senkin, ettei ne enään välitä! Ne kuuli sen minkä salasin viisi vuotta! En siks etten luottas! vaan siks etten niille pahaaoloo ja suruu tuottas! Mut ne halveksii! Ja mä vaan sanon, että mä rakastan niitä! Mä sanon että toivon niille hyvää elämää. Toivon jokaselle! Joka on osana ollu mun elämää! Varsinki ku mul ei oo varaa edes olla kellekään suuttunu tai vihanen! En voi vihata, tai halveksii. En osaa edes niitä asioita ilmaista! Mä osaan kyl satuttaa! Mut en silti vihata! Teen sen silkasta tunteettomuudestani! Kylmä ja vihattu ihminen! Mä oon sitä kaikkee!

Yks ystävä sano kerran osuvasti, mä oon väärinkäsitysten mies. Ja en voi kun myöntyy siihen, mut käsitetään väärin, ja sit saan sen paskan niskaan. Paljon myöhemmin, sielt sit tulee se ihminen ja pyytää anteeks. Mä toteen aina siin vaiheessa saman. Mä en oo ikinä vihannu, en oo ikinä edes ajatellu et tarvis pyytää anteeks multa, koska mä ite oon sen aiheuttanu jollain konstilla. Esim. Jos joku on vihannu mua siks et mä en moikannu kadulla sitä, kun olin kuulokkeet päässä enkä nähnyt. Mä ymmärrän sen, ja et mä oon täys kusipää ketä leijuu omis maailmois, tai ymmärrän senkin, et jos oon hyvin masentuneena sit jollekin ihmiselle sanonu kun se on puhunut ongelmistaan, etten nyt pysty keskittyy! Ja se raivostuu, se on okei! Koska onhan se todella loukkaavaa ja törkeetä sitä ihmistä kohtaa, jos en edes raaski hänen ongelmiaan kuunnella.

Teen ihan käsittämättömii asioita päivittäin! Yleisesti ottaen, en edes haluis uuteen aamuun herätä! Koska tiedän mokaavani kumminkin! Näen sen jo muittenki kasvoilta, että ne odottaa jo seuraavaa mokaani! On se sit se että itken yksin omas huonees, tai oon ihan sairaan huonos kuosis keskustassa, sitä vaan tulee tehtyy aina typerästi! Mä en osaa elää! En oikeestaan ikinä oo osannu! Sit viel ku mä teen hallaa toisille! En nää niitä, en pidä yhteyttä ja muutenkin kuulemma oon välinpitämätön. Mut totuus on sitäkin rumempi. Mä en uskalla! Mä oon helvetin nössö ihminen! Eli heikko! Oon heikko kun itken! Enkä sitä siks pysty tunnustaa! Paitsi tääl kun ei kukaan tiedä tästä! Oon ihan sairas! Enkä edes haluisi itkee tai olla ottamat yhteyt toisiin! Mut tiedän et kaikki rupee jo tietää, mitä oon tehnyt! Mä en oo niitten silmis ihminen! Mä oon hirviö...

Kumpa Olis entinen! Olis aika ku olin pieni! Voisin vaan elää vanhempien huostassa huolettomasti vailla murheita ja itkuja