On päivii kun tekis mieli vaan levätä, olla ulkona ja ottaa aurinkoa. Päivii joina et tahtois millään lähteä töihin ja taistella siellä useita pitkiä tunteja, samalla kun tiedostaisit jatkuvasti kuinka ihana keli ulkona on. Olisin nyt mieluusti tos takapihalla auringon otossa, mutta kun miks ei onnistu? Ei koska pitäisi valmistautua töihin lähtöön, ja se ei ikinä tunnu hyvältä! Oon niinku mikäkin työmyyrä kun suostuin ottamaan taas koko viikonlopun töitä. Olis sitä hirveesti hinkunu olla vapailla ja rientää kavereiden seurassa keskustassa, ja kyllähän sitä perjantai menikin rillutellessa rällätessä, mutta rajoittuneemmin koska lauantai aamulla täyty taas skarpata töissä, ja kyl sen huomas et oli ilta venyny! Siks lauantai ilta menikin sitten nukkuessa, nukahdin jossain 5 aikaan päivällä ja nukuinkin sitten 9 aamulla. Tuntu oikeestaan hyvältä nukkuu vähän pidempään, kun tottunu siihen parin tunnin uniin nykysin.

 Joo en oo pitkään aikaan kirjotellu tänne taas, vähän ollu rankempii hetkii, ja sit ku rankat työt niin vaadittu rankat huvit. Vähän damage herkkää aikaa taas, ku kelaa et pitäs täs suoriutuu pois koulupolulta vihdoin ja viimein monien tuskallista tuskallisempien vuosien jälkeen. Otin ehkä hiukan sanotaanko typeränkin asenteen tossa yhdessä vaiheessa, ja nyt kun oon taas yrittämäs parempaan suuntaan petrata, niin tuntus kun kaikki kusis huolella. No töissä nyt viel menee ihan hyvin, mut koulu on vähän mitä on, oon jäljessä ja lopullista lopputyötä en edes ole alottanu vaik niinku olis pitäny palauttaa jo viime vuoden marraskuussa, mutta kun vähän on tää elämä nyt heitelly suuntaan jos toiseen. Tullu esteitä ja vähän tilanteita joiden sit tulles esiin, niin ei edes oo ollu vittuakaan kiinnostusta panostaa tähän kaikkeen. Tiedän paskamainen asenne ja siit pitäs päästä irti, mut jos on oikeesti suunnitellut ja yrittänyt itsemurhaa muutamia kertoja? Ja näkee monesti hyviä tilaisuuksia tehdä itsemurhan, niin miten tässä sitten oikeesti pitäs asia ottaa?

Viikkoja kuluu, ja niit kuluu tiuhaan tahtiin. Koht ei oo enää edes mitään sellasta elämässä, mikä herättää aamuun tai muuta vastaavaa, koulut jää taakse ja pitäs töitä ruveta hakemaan, en ajatellu tän hetkisessä työpaikassa kumminkaan loppuelämääni viettää, hädin tuskin jos kesän siellä viettää viellä ja sitten toivoo saavansa parempi palkkasta ja parempi arvoista työtä, kun tuntuu aina välille, että mua katsotaan kun paskaa koska olen juuri siinä työpaikassa juuri siinä arvossa. Ymmärrän hyvin etten oikeestaan oo ikin tulos saavuttaa mitään hienoa, mutta eiks olis aika vähän pyydetty, et jos saavuttasin onnea? Edes pienessä määrin? aina mä onnistun jotenkin kusemaan se ''onnen'' tai sit mä vaan luulen sitä onneks kunnes oivallan että oon kusettanu itteeni. Valhetelen siis loppujen lopuks vain ja ainoastaan itselleni....

Oon hiljaa! Mä en puhu! Ettei mua ymmärrettäs väärin. Oon ollu vaiti pitkään, mut aina silti mut käsitetään väärin. Onko mun elämäntyyli väärä? Onko musta vaan  tullu jotain mitä muut kykenee ja tahtoo halveksii? Oon ollu aina kiltti ihmisille, näyttäny hyvii puolii itestäni ja auttanu jos joku oikeesti pyytää sitä. Vaik joku dissais ja pitäs paskana, ja tulis sit silti pyytää apuu, oon aina ollu se joka auttaa vaik kuin paskasti mua oltas kohdeltu. Lähimmät on sanonukin monesti et oon väärinymmärretty ja liian sinisilmänen, mut mä haluunki olla sellanen, et voisin luottaa kaikkiin, ja kaikkee sellasta. Se on koettu et ku liian sinisilmänen sitä käytetään hyväkseen! Mut mä oon siit erikoinen, et mä voisin kyl oikeesti kostaa ja mun kosto kyl sattus, mut en tee sellasta. 

Tekeeks se musta heikon jos mä itken päivittäin? Tekeeks se musta huonon ihmisen jos turvaudun viinaan kun en saa itseeni muuten edes uneen? Tekeeks se musta heikon jos mä en kestä elää enää yksin vaan tarvin ystävii lähes joka hetki! Tekeeks musta heikon se etten nää tulevaisuutta enää oikeestaan minään? En haluis edes tulevaisuuteen! En haluis et huominen tulis tai mitään sellasta! Mut samal, mä pelkään että mitä jos se ei tuukaan?

Nähny unta, kokenu vihan ja raivon. Mitä mulla on mitä muilla ei oo? En oo keksiny ittessäni edes mitään hyvää. Kyl mä tiedän, etten oo ihan voimaton, tai en edes väitä, että en olis komee. Mä tiedän, että mun naamal saa naista, mun naama on yks mun vahvuuksista. Ennen koin sen etuoikeutena, sain vitusti huomiota ja se nosti kusta päähän. Rupesin pelailee naisilla! Olin helvetin paha ihminen sitä kautta, moni itki kun koki mut ei saanu mitään musta. Mä olin törkee! Ja nautin kun sain vaan vähän pelata ja feidata. Samal ku olin sairaanloisen kamois. Niin tavallaan se oli sairasta, valehdella kaikille et olis kaikki okei, ja sit tulee tollasii hetkii kun mä hyppäsin junaan, ja frendil pk. seudulle. Olin ihan kamois iltoja! Olin sekava ja sönkkäsin sekoi juttui. Mä totesin, ettei musta taida ikin tulla mitään... Olin ihan lopussa.

Noh.. Sain täs pariin kertaan otteen ittestäni, tuli pari hyvää hetkee. Toivoo siihen et tulevaisuus antaa viel jotain, mut mitä se antaa? Nyt okei on paljon paskaa taas tulossa. Toive kyl et yks juttu ei ikinä tapahtus, tai ainakaan täl tavalla. Kyl mä lapsii haluun ja haluun elää yhden naisen seurassa, mut kun oon todennu, ettei ehkä musta olis siihen? Vai olisko? Oon aika raivokas ja välil kuuntelen enemmän sitä vihaa kun sitä järkee. Mut tavallaan ikinä en oo pahaa ihan läheisimmille tehny! En tekiskään ikinä, mut on tapauksii jotka saa mut raivon valtaa nykysin, niin etten uskalla ite kohdata itteeni sillon. Siis sillä hetkel ku raivostun siihen asteeseen, yleensä suljen itteni ulos, ja annan sen sisäsen hulluuden vallata! En vastaa teoista! Enkä edes haluu! Koska tiedän, että siin vaihees on oikeesti lähel että joku lähtee, ja mä joudun valtion leviin! Oon todennu sen nyt! Ja pelkään sitä päivää...

Löisin jos tahtosin, olisin julma jos siihen olis tarvetta. Oon kohdellu kaltoin! Ja ollu sairas skitsofreenikko, kuullu äänii päänsisältä! Lyö lyö lyö! Ne huutaa mun korvaan! MÄHÄN VITTU KOKOAJAN LYÖN! Kerran toitotin itelleni et se on okei, kaikki mitä teen voi aina selittää jollain taval et oon syyntakeeton... Mut oonko mä? Mä oon sairas! Oon  hullu, ja voin flaidaa ihan kenen kanssa vaan! Oon jopa lyöny pari kymmentä vuotta vanhempaa kaveria pataan, koska se rupes uhoamaan. Mä en jaksa kauheen kauaa nykysin katella sitä paskan puhetta, yhden vuoden tos viime vuonna olin täysin kiltisti, en menettäny hermojani koko vuonna kertaakaan, koska yks nainen kiels mua käyttäytymästä väkivaltasesti. Se ei edes tajunnu mitä multa pyys, se pyys multa ihan liikoja, mul oli vaikeuksii pitää se lupaus, mut lupaus oli lupaus. Siit pidetään vaik väkisin kiinni.

Myönnän kyl muuttuneeni aika vitusti viime vuodesta (Mut tavallaan palasin ennalleni) Moni ystävä on vähän vihastunu kun tottunu musta siihen kilttiin puoleen, jota saatana melkeen vuoden pystyin pitämään yllä. Kyllä mä tiedän ettei se näytä hyvältä missään jos on papereis, pöllitty auto, huumerikoksii ja päällekäymisis syyte, mut onko se sit niin väärin? Et nauttii elämästään ja haistattaa paskat valtiolle joka vaan jakelee päättömii lakipykälii. Oon vittu ihan muuta mieltä kun muut! Mä en kumarra materialismin jumalaa. Mä oon sitä mielt et materialismi voi ihan hyvin käydä vittu kaikil, eli jos nään jotain kamaa minkä haluun. En mä rupee maksaa siit jos sitä oikeesti tarviin!