Viikkoja kuluu, ja niit kuluu tiuhaan tahtiin. Koht ei oo enää edes mitään sellasta elämässä, mikä herättää aamuun tai muuta vastaavaa, koulut jää taakse ja pitäs töitä ruveta hakemaan, en ajatellu tän hetkisessä työpaikassa kumminkaan loppuelämääni viettää, hädin tuskin jos kesän siellä viettää viellä ja sitten toivoo saavansa parempi palkkasta ja parempi arvoista työtä, kun tuntuu aina välille, että mua katsotaan kun paskaa koska olen juuri siinä työpaikassa juuri siinä arvossa. Ymmärrän hyvin etten oikeestaan oo ikin tulos saavuttaa mitään hienoa, mutta eiks olis aika vähän pyydetty, et jos saavuttasin onnea? Edes pienessä määrin? aina mä onnistun jotenkin kusemaan se ''onnen'' tai sit mä vaan luulen sitä onneks kunnes oivallan että oon kusettanu itteeni. Valhetelen siis loppujen lopuks vain ja ainoastaan itselleni....
]]>Tekeeks se musta heikon jos mä itken päivittäin? Tekeeks se musta huonon ihmisen jos turvaudun viinaan kun en saa itseeni muuten edes uneen? Tekeeks se musta heikon jos mä en kestä elää enää yksin vaan tarvin ystävii lähes joka hetki! Tekeeks musta heikon se etten nää tulevaisuutta enää oikeestaan minään? En haluis edes tulevaisuuteen! En haluis et huominen tulis tai mitään sellasta! Mut samal, mä pelkään että mitä jos se ei tuukaan?
]]>Noh.. Sain täs pariin kertaan otteen ittestäni, tuli pari hyvää hetkee. Toivoo siihen et tulevaisuus antaa viel jotain, mut mitä se antaa? Nyt okei on paljon paskaa taas tulossa. Toive kyl et yks juttu ei ikinä tapahtus, tai ainakaan täl tavalla. Kyl mä lapsii haluun ja haluun elää yhden naisen seurassa, mut kun oon todennu, ettei ehkä musta olis siihen? Vai olisko? Oon aika raivokas ja välil kuuntelen enemmän sitä vihaa kun sitä järkee. Mut tavallaan ikinä en oo pahaa ihan läheisimmille tehny! En tekiskään ikinä, mut on tapauksii jotka saa mut raivon valtaa nykysin, niin etten uskalla ite kohdata itteeni sillon. Siis sillä hetkel ku raivostun siihen asteeseen, yleensä suljen itteni ulos, ja annan sen sisäsen hulluuden vallata! En vastaa teoista! Enkä edes haluu! Koska tiedän, että siin vaihees on oikeesti lähel että joku lähtee, ja mä joudun valtion leviin! Oon todennu sen nyt! Ja pelkään sitä päivää...
]]>Myönnän kyl muuttuneeni aika vitusti viime vuodesta (Mut tavallaan palasin ennalleni) Moni ystävä on vähän vihastunu kun tottunu musta siihen kilttiin puoleen, jota saatana melkeen vuoden pystyin pitämään yllä. Kyllä mä tiedän ettei se näytä hyvältä missään jos on papereis, pöllitty auto, huumerikoksii ja päällekäymisis syyte, mut onko se sit niin väärin? Et nauttii elämästään ja haistattaa paskat valtiolle joka vaan jakelee päättömii lakipykälii. Oon vittu ihan muuta mieltä kun muut! Mä en kumarra materialismin jumalaa. Mä oon sitä mielt et materialismi voi ihan hyvin käydä vittu kaikil, eli jos nään jotain kamaa minkä haluun. En mä rupee maksaa siit jos sitä oikeesti tarviin!
]]>Mul ollu aika törkee tapa vittuilla kaikille, ja olla niin ilkee ku mahdollista niille joita en arvosta. Sanon omat mielipiteet, jotka aina onnistuu tyrmää muiden mielipiteet. Mä satutan tavoil ku tavoil, välil jopa pelkään itekin. Kerran yks tyttö tuli puhuneeks ettei syö lihaa koska se on väärin maailmaa kohtaan ja raakaa murhaa. Mä tokesin siihen tosi törkeesti vaan, et älä leiki pyhimystä ku ite saastutat pahemmin niin ei sul oo varaa tollaseeseen leikkiin.
Oon siitäkin määrin sairas, että mä en enää edes pelkää henkeni puolesta. Jos joku tulee vinettää tai muuta, en edes ajattele et jos vaikka oikeesti se pystys vetäsee jonku aseen esiin ja tappas mut. So what? Mitä se mun elämässä enää merkkais? Oon jo saanu ihan tarpeeks kokee, oon nähny enemmän ku monet oma ikäset tähän ikään. Mulle on tulos jotain mitä monet ei viellä vuosi kymmeniin oma ikäsistä toivo. Mä oon piessy jengii, ja ottanu ite osumaa monesti. Oon ollu sairas ja kohdannu kuoleman reunat niin läheltä etten enää osais pelkää sitä tunnetta. Jos kuolema tulis tänään, se ei olis suru, vaan siunaus. Mä oon nähny kuin kaikki jättää mut yksin pulaan...
Kaiken jälkeen, mä oon aina ollu vaan ihminen, joka kaipaa läheisyyttä ja rakkautta, mut mitä jos sitä ei oo ikinä saanu tarpeeks mistään? Suku on suuri ja tiivis, jatkuvasti ne näkee toisiaan etc. Mutten ikin oo tuntenu kuuluvani siihen. Porukoittenkaa menny niin monesti sukset ristiin, ettei se enää oo yllätys jos tulee välil nyrkkii naamaan, pelkästään jos unohdat jotain pientä tehdä...
Ei se ettei rakkaut saa suvusta ja sillee, oo se pahin juttu, vaan se ettei mulle oo enää yhtään ystävää ketä välittäs ja puhuis munkaa. En haluu puhuu mun ongelmista tai mikä mua painaa. Vaan haluisin nähdä kavereita ja pitää hauskaa, mut lähimmät kaverit edelleenki sielt baarista ja niittenkaa ei voi kun ryypätä. Mä oon kai ehkä tautinen siit etten pysty rakentaa terveitä kaverisuhteita, ja pelkään ottaa yhteyttä kehenkään. Kaverit kai kattoo sen pahana, kun en voi soittaa ja kysyy et miten olis, nähtäiskö, vaik mulla jatkuvasti melkeen aikaa. Mut mä aina mietin, et mitä jos ne on nyt jossain liikkeel oikeitten kavereittensa kanssa, ja et ne nauraa sit yhdessä mulle, kuin säälittävää soittaa ja kysyy et ehtiiks nähdä, tai toinen on se pelko siit et mitä ne nykysin ajattelee musta. Mä oon tehny pahaa ja ollu ihan kamois, mut en ikin oo niille siit sanonu, en oo ikin näyttäytyny niille ystäville mun sitä puolta, en ikin tulis näyttää, en haluu satuttaa niit, vaik kuin ne satuttaa mua välillä. Ne ei ansaitse siltikään pahaa...
]]>Oli helvetin sekava päivä! Oltiin viimesii hetkii yhdes, koko posse. Sen jälkeen nähny ihan koko köörii tääl täl tavalla, mut tavallaan aika hyvä asia. Selvinny aika vähäl, kaikest mitä kokenu. Yks pieni paska opetti, et kaikki vois olla paremmin, mut nyt mietin et onks se niinkään? Oon täl toisel puolel tätä ''kaitaa'' Oon kaidalt tieltä karannu, mut oon palannu! Niin mikä mä oon? oonko mä hyvä vai paha ihminen? Musta ihmiset puhuu hyvällä, mut sit seläntakana kuulen sen pahan ja kuin koen paskana kaiken! Olisin valmis vaikka tappaa ihmisii, siit et ne tajuis olla hiljaa, mut ei oo mun tapasta tai mun luonne. Lyödä voisin! Mut samal ku kaikki vanhatki ystävät on vanhoi sellasii, niit ei lyödä vaik kuin ne tekis miten paskasesti. Arvostusta vaan annan.
Oon ongelmii täynnä, mä okei nykysin myös siltä näytän. Oon vitusti ottanu flindaa ja vipannu sekavii settei. Rauhottunu taas, mut miten pitkään täl kertaa? Välil kelaan et olis hyvä vaan ottaa niskasta kiinni ja rauhottuu, mut sit tulee jotain paskaa niskaan, ja tekis mieli vaan mennä ja vetää rännist alas vähän kaikkee. Esimerkkinä eilen faija soitti ja sano et tarvii puhuu. Mistä se puhuu haluskaan? Menin sit faijan luo, tää alotti suoraan huutamaan. Se huus ihan tolkuttomista jutuista ja keksi uutta ja uutta. Tuntu niin pahalta, tätä se on aina ollu, pienest asti se on huutanu mulle ''kun pitäs puhuu'' Tätäkö se on se yhdessä puhuminen? Puhunko mäkin ystävilleni tällee? Entä sille lapselle? Puhusinko mä omalle lapsellein tollee? En haluis ainakaan! Mut oonhan mä todennu, ei se omena kauas puusta putoa...
]]>Mua yks toinen juttu tänään on taas askarruttanu, mul on sellanen ''kaveri'' joka kyl puhuu omat juttunsa mieluusti, ja sit ku noh. Mä puhun omani, kyl se vannoo ettei se sit kerro muille. Mut hetken kuluttuu kyl sen jutun sit taas kuulla kiertoteitä... Ei se kivalta tunnu ku se juttu sitten liioteltuna ja ihan törkeesti mua loukkaavana sit iskeytyy takasin. Ku esim. Se etten mä oikeestaan osaa ihmisii ''haukkua'' eli kutsua voimasanoilla ''tyyliin kusinen ämmä, huora, paskapää etc.'' Koska kyl mä voin sillee sanoo anonyyminä, et voin sanoo et yks ihminen on kusipää. Mut se etten voi sit kertoo ketä tai miks. Mä en edes haluu sanoo ihmisist pahaa, paitsi kasvotusten. Siks monelle ihmiselle aukonu vahvasti päätäni, kun räjähtäny sit ja huutanu niille. Mut muuten, en ikinä haluu loukata tai satuttaa edes sitä ihmistä ketä satuttaa ja loukkaa mua.
Oon yrittäny tehdä selväks senkin, etten mä oo väkivaltanen tai edes hyökkäävä persoona. Mä en lyö jos mua lyödään, mut jos mun ystävää ja tai naispuoleist ihmist lyödään, en vanno ettenkö löis sit siin vaiheessa. Oon muutenki aika sellanen tapaus! Ettei mul oo ketään vastaan mikään. Jos joku ihminen jonka tiedän / tunnen kävelee kadulla, mä kyl moikkaan jos huomaan. Ja moikkaan mä niillekin jotka ei ehkä arvosta mua. Mä pidän meinaan sitä kunnianosotuksena ja mä haluun osottaa sitä kunniaa kaikille. Okei oonhan mä se ''Vitun kova räppäri maskin takana'' niin en kai sit sais, mut mitä jos en oikeesti oo sitä? Mitä jos mä oikeesti välitän kaikista edes vähän. Oon oikeesti aina ollu sellanen, etten oo ikin halunnu et ketään sattuu tai et ketään kärsis mistään. Mut oon kans sellanen sekopää, et haen itelleni tuskaa ja suruu. Täl hetkel ku oon melkeen pari vuotta jo oikeesti vähän välii hakenu syitä, et voisin lisää vihata itteeni et voisin sillä taval sitten keksii hyvän syyn miks mä voisin tappaakin itteni. Koska eihän mun elämä oo niin kummonen et sitä pitäs noin vaan varjella, kuha nyt eläny jo pitkään ja kokenu asioita jotka oli toiveena. Oon oikeesti enemmänki nyt toivossa, että kumpa mun aika koittas jo, ettei oman käden kautta tarvis mennä. Siks en pelkää et jos joku tulee uhoo. Oikeestaan jos tulee, toivosin vaan et silt sit löytys sitä kanttii kans iskee mut hengiltä. Se olis niin hyvä juttu, et mä oikeesti kiittäsin sitä jälkikäteen...
Näin ollen voin vaan sanoo, mä oon heikko ja itsekeskeinen ihminen, en arvosta itseäni. Mut rakastan muita, siks en voinu olla sille yhdelle seläntakana pahaa puhuvalle ihmisellekin joka vannoo luottamusta niin vihanen. Vaik kuin nytkin tekis mieli vaan teksta sille, että se vois painuu johonkin. Ettei mulle tarvis enää ikinä puhuu, ei tarvis enää ikinä tulla missään vastaan, tai väittää mitään vastaavaa. Mut samal sit emt. En osaa olla vihanen tai osaa vihata...
]]>Mä oon sairas! Oon syntinen ja vihainen
Vaik en toisille! Jatkan itteeni vihaten
Katon vaan eteenpäin! Ja edes näin
Sen mitä en tahtonu! Muut edelläin
Ne kaikki on mua suurempii! Mua voimakkaampii
Mun matka on sairautta! Mun matka on kahtii
Lyöty miekalla! Joka tehny suuren viillon
Mä huudan kivusta! Kun niin vihloo
Mut ketä paikkaa? Kelle pidän tota viereistä paikkaa?
Mä tiedän! Että se luottamus vie aikaa
Mut oon muuttunu! Poika on vaihtanu tapaansa
Mut eiks se oo täs maailmas ihan tapana?